Eija-Riitta Korhola:

Ihmettelyä

26.09.2009 14:07

Kun reilut kymmenen vuotta sitten aloitin politiikassa, olin väitöskirjantekijä, joka tutki tekniikan kehitystä filosofin näkökulmasta. Yllättävä vaalivoitto sotki suunnitelmani ja keskeytti väitöskirjaprojektin, johon olen sittemmin palannut.

Kulunut vuosikymmen on muuttanut tutkimusaihetta ilmastonmuutoksen suuntaan, sillä olen toiminut alan lainsäätäjänä ja osallistunut YK:n ilmastokokouksiin. Hyvää aineistoa ei kannata jättää sikseen.

Ajoittain tekee kuitenkin mieli protestoida. Ilmastonmuutos on vakava asia, mutta sillä myös pelotellaan sumeilematta. Puhuminen megaongelmasta ja odottaminen megaratkaisua siihen on riistänyt huomiotamme monilta akuuteilta tämän hetken vakavilta ongelmilta: köyhyys, eroosio, ilmansaasteet, kulkutaudit. Entisenä kehitysyhteistyöammattilaisena olen huolissani. Kärsivistä ihmisistä tulee symboleita vain jollekin tulevalle eikä heitä auteta nyt. Kuvitellaan, että kun päästöt on saatu vähenemisuralle, heidän ongelmansa ratkeaisivat. Näin ei ole.

Ihmiskunta on ratkaissut monta ongelmaa ja ratkaisee vastakin. Ilmastonmuutoksesta on kuitenkin realistista tunnustaa, että se ei ensinnäkään ole kokonaan meidän käsissämme. Prosessit ovat hitaita, monien sukupolvien pituisia. Vaikka tekisimme mitä päästövähennyksiä, vuonna 2060 elämme maailmassa, jossa on kulkutauteja, sotia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, nälkää. Tulvat, syklonit ja kuivuus tekevät tuhoaan ja tappavat. On siis joka tapauksessa kysymys sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin, ja luovuuden harjoittamisesta niissä.

Panikointi ei ole viisasta eikä se auta. Monilta se on vienyt elämänhalun ja toivon. Hätäily on johtanut meitä jo nyt huonoihin seurauksiin ja huonoon politiikkaan, jossa päästöt eivät vähenny vaan kasvavat - eikä ainoastaan päästöt vaan saasteet. Kuten komissaari Gunther Verheugen kommentoi taannoin EU:n päästökauppaa: onko mitään järkeä, jos viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä.

Olin vastikään eduskunnassa Suuren valiokunnan järjestämässä ilmastoseminaarissa. Siihen osallistuivat kotimaisen ilmastopolitiikkamme tärkeimmät nimet ministeristä ja useista kansanedustajista alkaen. Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän ihmettelin. Tässä siis vähän ihmettelyäni:

Ihmettelin, ettei Ilmatieteen laitoksen johtaja vaikuta seuraavan tieteellistä keskustelua, koska ei päivitä ilmastonmuutosta koskevia power point-esityksiään. Hän esitti monta vuotta vanhoja lukuja ja graafeja, vaikka uudempaakin tietoa olisi jo tarjolla. Vanhentunut data yhdistettynä asiantuntija-asemaan voi johtaa vilpitöntä yleisöä harhaan.

Ihmettelin, miksi kriittisenä lukijana tunnettu Erkki Tuomioja tyytyy pinnallisuuteen, kun on ilmastonmuutoksesta kyse. Hän totesi, että kaikki ilmastonmuutosta koskeva uusi tieteellinen tieto on vain lisännyt huonoja uutisia, hyviä ei tule. Hän ei näytä lainkaan noteeranneen niitä kriittisiä puheenvuoroja, joissa ihmetellään, miksi vain poikkeukselliset ja huolestuttavat uutiset julkaistaan mediassa mutta tilanteen parantuminen tai normalisoituminen ohitetaan. Kumpikin - niin huono kuin hyvä - on silti mitattua tietoa, joka ansaitsisi tulla mainituksi.
Ihmettelin ylipäänsä, miten monet kansan valitsemat vastuunkantajat seuraavat niin pintapuolisesti aluetta, joka on nimetty kohtalonkysymykseksi. Seminaarissa käyttäydyttiin aivan kuin maailmalla olisi vain yksi ratkaisumalli ilmastonmuutoksen torjumiseen - eurooppalainen epäilemättä. Tämä on nurkkakuntaisuutta ja fantasiapolitikointia.

Asiaa pitää tietenkin perustella, muuten minuakin sopii ihmetellä.

Meille näytetään edelleen graafeja, joissa ympäristökatastrofien taloudelliset menetykset ovat viime vuosina voimakkaasti lisääntyneet, vaikka uusien tutkimuksien mukaan nouseva trendi häipyy, kun aineisto normalisoidaan sosioekonomisilla tekijöillä. Kun samanaikaisesti ottaa huomioon hyvinvoinnin lisääntymisen, väkimäärän lisääntymisen ja rannikkoalueille suuntautuvan kohtuuttoman huolettoman rakentamisen, vahingot saavat selityksensä ja ovat normaalissa linjassa.

Klassinen lätkämaila, graafi lämpötilan vaihtelusta viimeisen parin tuhannen vuoden aikana, jonka puhuja näytti ja jota minäkin olen aikoinani usein näyttänyt, on jo todettu tiedeyhteisössä väärennetyksi ja tekijä on itsekin malliaan korjannut. Joskin se kuvasi oikein havaittua viimeisten vuosikymmenien nousua, se antoi menneestä lämpötilavaihtelusta liian tasaisen kuvan.
Tuomiojan havaintokyky on ollut selektiivinen, sillä positiivisia uutisia negatiivisten ohella on todella ollut, mutta ne kiinnostavat harvoin mediaa. Esimerkiksi harvoin mainitaan, että Etelämantereen merijääpeite on laajentunut viime vuosikymmenien aikana ja Jäämeren jääpeitekin osoittaa elpymisen merkkejä 2007 vuoden notkahduksesta.

Jäämeren merijääpeite käykin hyvästä esimerkistä ilmastologiikan kaksinaismoralismista. Kun heinäkuun alun luvut olivat huolestuttavat, tehtiin pikaisia johtopäätöksiä: sulaminen tapahtuu kokonaan ja pian - tämä uutisoitiin kaikissa viestimissä ympäri maailmaa. Kun pinta-alan kutistuminen kuukautta myöhemmin osoittautui selvästi vähäisemmäksi kuin vuosina 2007 ja 2008, sitä ei katsottu uutisoinnin arvoiseksi. Perusteltiin, ettei johtopäätöksiä voi lyhyen aikajakson vuoksi tehdä. Mutta samanlaisen kuukauden ajanjakson perusteella tehtiin se raflaava ja radikaali johtopäätös, jota nyt ei kuitenkaan ole vedetty julkisuudessa takaisin. Jos varoitellaan tekemästä johtopäätöksiä lyhyiden jaksojen perusteella, logiikan nimissä varovaisuuden pitäisi toimia joka suuntaan.

En suinkaan kiistä ilmastonmuutosta. Mutta olen kasvavassa määrin kriittinen alarmistiselle liioittelulle ja ilmastohypelle - pitemmän päälle se vie tieteen uskottavuutta suuren yleisön silmissä. Me tulemme tarvitsemaan tiedemiesten panosta vielä paljon, ja siksi heidän tutkimuksiaan liioitteleva ja valikoiva uutisointi on vahingollista. Huonoa politiikkaa se saa aikaan – se on jo nähty.

Kirjoittaja on europarlamentikko ja Kokoomuksen varapuheenjohtaja.